Luopumisen hetki

Se tulee aina.

Ja koskaan se ei ole helppoa. Varsinkaan jos itse täytyy tehdä

päätös rakkaan lemmikin päivien päättämisestä.

Jamista jouduin luopumaan muutaman vuoden yhteiselon jälkeen. Perheenjäsenen

vakava sairastuminen tarkoitti sitä, että en ehtinyt viettää tarpeeksi aikaa sen kanssa

enkä varsinkaan ulkoilla ja järjestää aktiviteetteja niin paljoa kuin suuri,

aktiivinen uroskoira olisi tarvinnut ja ansainnut. Eläinlääkäriystävättäreni avulla

Jamille löytyi kuitenkin hyvä ja rakastava loppuelämän koti.

Pinniä ei poissaoloni tuntunut juurikaan haittaavan - päin vastoin. 

Vaikka työpäiväni sairaalassakäynteineen venyivät pitkiksi, Pinni viihdytti 

itseään kissojen kanssa ja nukkumalla.

Kun jäin lopullisesti yksin pieneen taloon metsän keskellä en tiedä, kuinka

olisin jaksanut jos ei kotiin tullessa olisi ollut se pieni ystävä odottamassa.

Nälkäisenä, tottakai.

Pinnin lähdön hetki koitti tammikuussa 2015, 12 vuotiaana. Nisäkasvaimet ja

ehkä jokin muukin aiheutti sen, että vointi alkoi tammikuussa heiketä.
Ruoka maittoi kyllä, samoin kävelylenkit ja rapsutukset, mutta jotenkin

aavistin että loppu on lähellä. Kyllä sen tietää jos uskaltaa sen 

itselleen myöntää...

Eläinlääkärissä kävimme kahdesti. Päädyimme siihen, että hoidetaan

kipua ja kuumeilua, suurempiin operaatioihin ei ryhdytä. Näin tehtiin

ja Pinni sai elää viimeiset viikkonsa lähes normaalia elämää, ihan viimeiset

kolme päivää olivat vähän ikävämmät - oksentelua, heikkoutta, kohtuverenvuotoa...

Soitin eläinlääkärille ja olimme taas samaa mieltä:

hoidetaan kipua ja annetaan ajan tehdä tehtävänsä. Se ei olisi pitkä aika

ja meille molemmille vähemmän stressaava kuin lähteä eläinlääkäriin

saamaan lopetuspiikki.

Pinni nukkui pois rauhallisesti omassa korissaan ihminen lähellään.
Ja minä päätin että ei ikinä enää.

Mies oli samaa mieltä, ei enää koiria tähän taloon.

Kukaan ei vetäisi Pinnille vertoja.

Pakkasilmat sallivat sen, että saatoimme odottaa Pinnin viemistä

tuhkattavaksi maanantaihin asti. Yhden päivän ja yhden yön Pinni

oli korissaan pellavaliinan alla kuistin pöydällä. 

Kävin aina välillä rapsuttelemassa.

Oli ihmeellistä kuinka niin eloisa, vikkelä ja lämmin luontokappale

oli vain kylmä kuori. Turkki oli pehmeä, mutta iho sen alla jääkylmä.

Kyllä se oli monen itkun paikka. Nytkään ei meinaa oikein näppäimistöä

nähdä tätä kirjoittaessa... Käyn niistämässä.

..........................

Koko talven puutarhassa paloi lyhdyssä kynttilä Pinnin lempipaikalla

köynnöstunnelissa. Siitä oli hyvä tarkkailla maailman menoa.

Jos oma koirasi on jo iäkäs tai alkanut sairastella, käy lukemassa kirjoittamani

artikkeli "Ikääntyminen" 

Lopussa käsitellään myös lemmikin lopettamiseen liittyviä asioita.

Suurinta rakkautta on kyky päästää irti.