kääpiösnautseri

kääpiösnautseri

tiistai 23. helmikuuta 2016

Aivan tyhmä talvirieha

Hollolassa oli joku ihmeen talvirieha minne kauhealla
tohinalla lähdettiin. Varmaan parhaansa yrittivät, mutta
näin koiran näkökulmasta ei kovin hääppönen tapahtuma.


Shettiksiä oli kolmin kappalein mutta arvatkaa vaan,
päästinkö Oton kanssa ratsaille... No ei tod.


Ihmiset valittivat että ei ole oikein kunnolla makkarat
vielä paistuneet. Niitä sitten odoteltiin. En ymmärrä
noiden makkaroiden päälle... En ole ikinä maistanut
enkä tule kuulemma ikinä maistamaankaan. Ihan hyvä,
pysyy linjat kunnossa. Otto sai pienen palan kun 
luulivat etten huomaa...


Oli arvontaa ja moottorikelkkailua ja kaikkea muuta
epäkiinnostavaa. Aikani kuluksi vähän räksytin, mutta
ei siitäkään kovin pitkään viihdykkeeksi ollut.


Onneksi lähdettiin Messilään! Vaikka ei saatu vapaana
juoksennella, päästiin napakelkkaan. Se on semmoinen
missä mies huutaa: "en jaksa, en jaksa!" ja nainen kiljuu
"Iiiiik, ei niin kovaa!" Tää oli hyvä.


Ottokin pääsi! Sama kiljuminen jatkui.


Tuolla taustalla häämöttää Enonsaari. Säikähdettiin
Oton kanssa että sinne asti pitää kävellä. Matkaa olisi
ollut sellaiset 2 km, mikä kuitenkin koiran kilometreissä
on n. 7,5 km. Nopeasti ynnäten olisimme Oton kanssa
juoksennelleet tuollaiset 15 km tällä reissulla, mutta 
onneksi porukka hyytyi, ja käännyttiin takaisin 
rantaan puolessa välissä. Tämä matematiikka perustuu
siksakin juoksemiseen, jota tekniikkaa suosittelen
lämpimästi myös teille ihmisille...


Otto se jaksaa noiden lumipallojen kanssa puljata.


Autolla päästiin kotiin ja siellä sitten nukuttiin -
ihan melkein seuraavaan aamuun asti.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Istu. Istu. Istu. Istu. Istu... jne.

Kyllä Fanni tietää mitä minä tarkoitan ja haluan kun sanon sille
"istu".

Jos kädessä on makupala, peppu lopsahtaa lattiaan alta aikayksikön.
Jos on ruoka-aika, istuminen ja syöntiluvan saamisen odottaminen
eivät tuota minkäänlaisia ongelmia.

Olisi hirmu hienoa jos minulla olisi koira, joka menee ovesta ulos
vain luvan saatuaan. Elämää, ja oven avaamista, helpottaisi myös se,
että koira ei pompi minun ja oven välissä. Maalikin siinä touhussa
raapiintuu pilalle. Tästä syystä toivoisin, että Fanni istuisi sellaisen
metrin päässä ulko-ovesta odotellessaan ulos lähtöä.

Ulos lähteminen on tietysti kauhean mieluisaa, jännittävää ja hauskaa.
Se on niin hauskaa, että eihän sitä normaali koira meinaa housuissaan
pysyä ja uikuttaminen, ovea ja minua vasten hyppiminen vastaavat
pentukoiran sanakirjassa maagisia sanoja
"Sesam, aukene".


Vaan ei aukene. Alkaa tuijotuskilpailu jota on edeltänyt koiran 
siirtäminen metrin päähän ovesta. Minä hikoilen toppatakki päällä
ja Fanni seistä tököttää ja tuijottaa. Tuijottaa sillä katseella, joka
lienee tuttu kaikille koiranomistajille... Voin vain kuvitella mitä
sen päässä liikkuu:

"Mitä toi tossa meuhkaa... Istu, istu, istu... Uloshan tässä ollaan
lähdössä, en kai minä istualtani lenkkeile. Idiootti."


Tuijotuskilpailu jatkuu. Välillä vähän pyöritään...

"No minä vaan tässä tuijotan ja esitän tyhmää ja kuuroa... Jos osaisin
puhua, sanoisin tuolle että 'tuuliko huulia heiluttaa'..."

Onneksi Fanni EI osaa puhua, saisin varmasti kuulla kunniani. Onneksi
minulla on isompi pää ja enemmän kärsivällisyyttä kuin tuolla 
käppänänpenikalla ja voitan tuijotuskilpailun. Mutta aikansa
se aina ottaa.


Eikä tässä ole kyse pelkästään oven maalista tai arvovallasta. Se
on ihan Fannin omaksi parhaaksi ettei esim. säntää raolleen jääneestä
ovesta auton alle tai muuten vain kadoksiin. Mutta eihän
se raukka sitä itse ymmärrä...


Autossa on samat säännöt: ensin istutaan ja sitten mamma
nostaa autosta pois. Näin nätisti.


No melkein!


No ok.
(Normaalisti meillä on turvavyö käytössä, nyt kuvaushetkellä
taluttimella niskatukeen köytettynä. Toim.huom.)

Onneksi alkaa ilmetä jo oireita siitä, että näistä
hommista ei tarvitse kauhean paljoa neuvotella.

torstai 18. helmikuuta 2016

Rangaistuslaitoksessa vai talvilomalla?

Suhteellisen pienen koiran kova pää voi aiheuttaa yllättävää
vahinkoa ja harmia. Tästä syystä meillä on nyt väliaikaisesti
kaksi koiraa: Fannilla on kaverina Otto, äitini tanskalais-ruotsalainen 
pihakoira. Ja kyllä, kyllä vain, pihikset ovat aivan virallinen
rotu; niistä voit lukea lisää täältä:

Otto törmäsi lumipöllyssä emäntänsä nilkkaan ja kehräsluu
murtui. Siihen loppuivat ulkoilut. Vaikka jonkinlainen Siperiaan
karkoittaminenkin kävi mielessä Oton osalta, eihän se sitä tahallaan 
tehnyt ja ikävältä tuntui ajatella, että aktiivinen, nuori uroskoira 
joutuisi tyytymään rivitalon pihalla ulkoiluun monta viikkoa.
Päätimme ottaa Oton Fannille kaveriksi meille kotiin siksi,
kunnes emännän jalka taas kestää ulkoilua paremmin. 


Oma huopa helpottaa mahdollista koti-ikävää.


Korituolejakin riittää kaikille!




Kotimme lähellä olevalla sorakuopalla kaverukset
voivat juoksennella turvallisesti vapaanakin.


Oton tyylinäyte:
näin otetaan kiinni lumipalloja!

Flexit ovat tietysti matkassa siltä varalta, että muitakin
ulkoilijoita ilmestyy paikalle. Kotiin kävellään pätkän
verran katua pitkin, sitä varten pitää olla hihnat myös.

(Lemmikille.comissa on muuten käppänöille ja 
pihiksille sopivia Flexejä tarjouksessa, 
kurkkaapa TÄSTÄ koko valikoima)


Vanhemman koiran kanssa oleminen tekee pennulle hyvää.
Tässä Fanni joutuu toteamaan, että Oton pallo on Oton pallo,
eikä siihen ole nokan koputtamista.

Fanni ja Otto ovat tunteneet toisensa siitä asti, kun Fanni tuli
meille. Otto on selväpäinen ja reilu koira, joka on opettanut
nuorta neitoa koirien tavoille. Fannia kyllä ärsyttää ihan todella
paljon se, että Otto ei innostu leikkimään, mutta tyytyy kohtaloonsa.
Välillä pitää yrittää vanhempaansa komentaa ja kurmoottaa,
mutta Oton kulmahampaan vilahtaminen saa Fannin taas aisoihin.

Toisaalta taas molemmilta unohtuvat helposti opetetut asiat:
ruokaa odotellessa hypitään ja kiljutaan, samoin ulos lähtiessä.
Sitten vain laitetaan "lauma" taas aisoihin.
Eilen illalla köllöteltiin sulassa sovussa sohvalla ja molemmat 
saivat tasapuolisesti rapsutuksia. Hiki vain tuppaa siinä kahden 
koiran alla tulemaan...

Koirat viettävät nyt päivät keskenään kotona ja olen iloinen, että
voin olla huoletta ja turvallisin mielin. 
Aina näin ei ole, ei edes perheen omien koirien kesken...

Jos teillä koirat tappelevat keskenään, lue täältä mistä se voi
johtua ja mitä sille voisi tehdä:

PERHEEN KOIRAT TAPPELEVAT KESKENÄÄN


torstai 11. helmikuuta 2016

Muistopäivä

Facebookilla on mukava tapa muistutella menneistä,
kyllähän te tämän ominaisuuden tunnette.

Muistoista tuli hiljattain esiin mm. tällainen päivitys:
"Talo ilman koiraa on kuin mopo ilman bensaa"
-Renkomäkeläinen sananlasku-

(Yritin saada miehen ymmärtämään, että talo ilman koiraa ON
kuin mopo ilman bensaa. Ja meidän talon ei pitäisi olla mikään
bensaton mopo. Sehän on aivan typerää.)

Tämän päivityksen olin piilottanut mieheltä ettei ahdistuisi,
en halunnut painostaa:
Minkä rotuinen on se Ensitreffit alttarilla-ohjelman koira joka
näyttää irlanninsusikoiralta, mutta on pieni pikkarainen?
...
Kommenttiketjun edetessä koira paljastui tiibetinterrieriksi, 
vieläpä tuttavani kasvatiksi. Mutta - kommenttiketjun viimeinen 
kommentti oli minulta ja se kuului näin:

...mutta jos on semmosia "joutilaita" narttuja, niin voin sijoittaa aikuisenkin 
koiran. Pumin ja käppänän seropipentuja saattaa olla tulossa tutulle, 
mutta tuleeko, sitä ei vielä tiedetä. Kahtellaan. Kori on pedattu tuonne 
portaiden alle; ne on niitä taikoja. 
(Olin laittanut vanhaan koirankoriin mustan Ikean råtan, joka 
markkeerasi mustaa koiranpentua)

En olisi oikeasti uskaltanut toivoa, että käyn ensimmäisen kerran 
sytyttämässä Pinnin muistolyhdyn pienen, rakkaan Fannin kanssa.


Fanni tässä nätisti "poseeraa".


No malttoi hetken!


Tassuja tulee, tassuja menee. Luopuminen on aina raskasta.
Muistot lohduttavat ja ovat sellainen lämmin läikähdys
rinnassa. Vaikka kuinka tietää, että luopumisen hetki tulee,
on se silti aina vaikeaa. Muutama vuosi sitten kirjoitin
jutun lemmikin ikääntymisestä ja lemmikin lopettamisesta.
Ehkä täältä löytyy jotain sellaiselle ihmiselle, joka näitä
asioita juuri nyt pohtii:

Lemmikin ikääntyminen

En sano että kyllä se siitä. En sano että tiedän miltä se tuntuu.
Sanon vain, että kaipuu on suuri, onneksi suru kuitenkin muuttaa
muotoaan ja jää se lämmin läikähdys <3

Mun lelut


Tässä on mun leluja. Eikä kun ei. Yks ei kuulemma ole.
Arvaa mikä!


Joo. Nää on papparaisen postinhakutossut. Eivät ole 
mielestäni häävit, mutta maistuvat paremmalle 
kuin nuo punaiset, joita kukaan ei edes käytä. Valittaa,
että menee loskaa varpaisiin. En ymmärrä.


Jaa niin nämä! Noh... Menevät paremman puutteessa.


On mulla lempparit... Hetkinen...


Nämä. Lammas ja tiskiharja kolisevat ihanasti kun
saan aamuhepulin ja iskä vielä nukkuu. Myös
haisunäädästä lähtee vinkeä ääni ja erityisen kuumottavalta
se kuulostaa juuri silloin aamulla puoli seitsemän.

Leluja minulle on hommattu sieltä, täältä, osan olen saanut
lahjaksi, mutta lammas ja paljon muuta on tuolta mun
työpaikalta. Olen kuullut, että ihmiset vie töistä kotiin esim.
kumirenksuja ja vessapaperia. Minä nautin ne siellä töissä
ja tuon kotiin vähän fiksumpaa tavaraa...



keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Korvapunkkeja!

Fanni oli rapsutellut korviaan jo aikamoisen tovin. Ihan
viikkokaupalla. Minä ajattelin että karvat ne siellä korvassa
kutittavat ja kyllä niitä sitten nypittiin ihan olan takaa.

Kun illalla otin jalkalampun sohvan viereen, Fanni tiesi jo
mitä tuleman pitää, mutta liikuttavan kiltisti se aina tuli syliin
ja alistui karvojen nyppimiseen.

Korvien kutina aiheutti myös yllättävän meluhaitan:
tomera korvantaustan rapsutus aiheuttaa tietysti sen, että jalka
rummuttaa lattiaa. Ja kun jalka rummuttaa laminaattilattiaa, 
efekti on moninkertainen. Miesparka heräsi joka aamu tähän
rumpusooloon aina kuuden jälkeen kun me 
Fannin kanssa heräillään.

Päätettiin sitten lähteä eläinlääkärin juttusille. Ehkä mies oli
oikeassa, on kyse muustakin kuin vain korvakarvoista.


Odottavan aika on pitkä.


Tutkimusmatkailua odotellessa.



Vaakaan mentiin tietysti myös. Aina ne kuitenkin sitä painoa lääkärissä kysyvät, 
ei tarvitse erikseen vaakaan lähteä. Paino ei lisäänny enää entiseen tahtiin. 
Fanni täyttää viikon päästä 6 kk, eli taitaa jäädä meidän tyttö 
kohtuullisen pieneksi.


Mitäs siellä nurkan takana tapahtuu? Kuulimme huhun, että eläin-
lääkäriasemalla on hoitaja, joka haluaa olla AINA mukana kun
taloon tuodaan snautsereita, olivatpa minkä kokoisia, ikäisiä 
tai värisiä tahansa. Koska se tulee?


Uusi paras kaveri!



No pusi, pusi :)



Korvia tiirailtiin, tutkittiin ja puhdistettiin. pumpulipuikkoon
otettiin näyte ja punkinkakkaahan se oli. Korvat huuhdeltiin
huolellisesti, laitettiin tipat ja niskaan vielä loishäätö.

Se siitä karvojennyppimishommasta oli hyötynä, vaikka ei
niin kivaa ollutkaan, että Fanni suhtautui hyvin rauhallisesti
näihin toimenpiteisiin. Yksi repsottava maitohammaskin
nyppäistiin pois samoilla lämpimillä.


Lähtiäisiksi mamma sai vielä ohjeistuksen räksyttäjän
hillitsemiseen. "Kyllä näiden käppänöitten kanssa pitää
olla hieman jämäkämpi kuin monien muiden rotujen kanssa."
Ollaan oltu nyt jämäkämpiä, 
ei haluta "kulmakunnan kauhuräksyttäjää"...

Vähän nolottaa ja surettaakin että odottelin ihan turhaan niin pitkään 
ennen kuin otin selville mikä korvissa oikeasti vaivaa ja hain 
Fannille lääkkeet. Olen aikanaan aiheesta kirjoitellutkin tuonne 
lemmikille.comin artikkeleihin, sieltä voi lukea lisää:

Kissan ja koiran korvavaivat

Kutina loppui jo samana iltana, rauha maassa ja kaikilla hyvä mieli.

P.S. Kun päästiin kotiin, ilmoitin korvapunkeista kasvattajalle ja
sellaisille koirakaverien omistajille, joiden kanssa Fanni on ollut
läheisissä tekemisissä. Lelut ja pedit menivät pesuun. Saattoi
olla hätävarjelun liioittelua, mutta joutihan nuo pestä muutenkin...