Facebookilla on mukava tapa muistutella menneistä,
kyllähän te tämän ominaisuuden tunnette.
Muistoista tuli hiljattain esiin mm. tällainen päivitys:
"Talo ilman koiraa on kuin mopo ilman bensaa"
-Renkomäkeläinen sananlasku-
-Renkomäkeläinen sananlasku-
(Yritin saada miehen ymmärtämään, että talo ilman koiraa ON
kuin mopo ilman bensaa. Ja meidän talon ei pitäisi olla mikään
bensaton mopo. Sehän on aivan typerää.)
Tämän päivityksen olin piilottanut mieheltä ettei ahdistuisi,
en halunnut painostaa:
en halunnut painostaa:
Minkä rotuinen on se Ensitreffit alttarilla-ohjelman koira joka
näyttää irlanninsusikoiralta, mutta on pieni pikkarainen?
...
Kommenttiketjun edetessä koira paljastui tiibetinterrieriksi,
vieläpä tuttavani kasvatiksi. Mutta - kommenttiketjun viimeinen
kommentti oli minulta ja se kuului näin:
...mutta jos on semmosia "joutilaita" narttuja, niin voin sijoittaa aikuisenkin
koiran. Pumin ja käppänän seropipentuja saattaa olla tulossa tutulle,
mutta tuleeko, sitä ei vielä tiedetä. Kahtellaan. Kori on pedattu tuonne
portaiden alle; ne on niitä taikoja.
(Olin laittanut vanhaan koirankoriin mustan Ikean råtan, joka
markkeerasi mustaa koiranpentua)
En olisi oikeasti uskaltanut toivoa, että käyn ensimmäisen kerran
sytyttämässä Pinnin muistolyhdyn pienen, rakkaan Fannin kanssa.
Fanni tässä nätisti "poseeraa".
No malttoi hetken!
Tassuja tulee, tassuja menee. Luopuminen on aina raskasta.
Muistot lohduttavat ja ovat sellainen lämmin läikähdys
Muistot lohduttavat ja ovat sellainen lämmin läikähdys
rinnassa. Vaikka kuinka tietää, että luopumisen hetki tulee,
on se silti aina vaikeaa. Muutama vuosi sitten kirjoitin
jutun lemmikin ikääntymisestä ja lemmikin lopettamisesta.
Ehkä täältä löytyy jotain sellaiselle ihmiselle, joka näitä
Ehkä täältä löytyy jotain sellaiselle ihmiselle, joka näitä
En sano että kyllä se siitä. En sano että tiedän miltä se tuntuu.
Sanon vain, että kaipuu on suuri, onneksi suru kuitenkin muuttaa
muotoaan ja jää se lämmin läikähdys <3
Sydämeen ne ovat jääneet asumaan, kaikki edesmenneet koirani. Hyvässä sovussa keskenään. Ja aina välillä muistuttelevat itsestään sillä lämpimällä läikähdyksellä.
VastaaPoistaPäätös rakkaasta koirasta luopumisesta on aina yhtä raastava: ehkä se olisi kuitenkin vielä voinut toipua. Järki sanoo yhtä ja sydän toista. Oikeasti päätös luopumisesta on kuitenkin se viimeinen ja suurin rakkaudenosoitus. Minun oloani on jälkeenpäin helpottanut se, että koirat on haudattu tai niiden tuhkat viety niiden lempipaikoille. Vasta sen jälkeen on ollut tilaa uusille tassuille.
Meillä vanhan koiran tuhkat ovat oikein hienossa herkkupurkissa takan päällä... Joskus ajattelen, että kyllä se Pinni pilven reunalta Fannin toilailuja katsellessaan miettii että onneksi täällä on sentään rauhallista... Onneksi sydämiin mahtuu paljon tassuja!
PoistaTuli ihat vedet silmiin.
VastaaPoistaMeillä sama homma. 14.12.15 meiltä kuoli ihana käppänäpoiks Wille (s.17.12.14)
Nyt meillä on Calle (s.5.1.16)
Kun kohtaa menetyksen niin tuntuu siltä ettei ikinä pääse siitä yli. Mutta niin se vain menee, kun kiintyy koiraan jonka joutuu menettämään, ei vain pysty olemaan ottamatta uutta. Tämä vain on elämän kiertokulkua.❤️😔
Voi kuinka harmittavan nuorena Wille kuoli :( Terveiset Callelle ja pitkää ikää! Ja parit lips lipsit :)
Poista